Kultaa Winter War skaboista!

En oikein tiedä mistä lähtisin asiaa purkamaan kun mielessä pyörii niin monia juttuja, joita haluaisin tähän nyt kirjoittaa, mutta koitan parhaani mukaan saada jotain järkevää aikaiseksi. Kirjoitan nyt erikseen ensin tämän postauksen, jossa höpötän niitä näitä ja julkaisen myöhemmin sitten raportin itse kisalajeista.

Voitin siis lauantaina Winter Warin eli CrossFitin sm-kisat, jossa voittajille jaettiin myös “Suomen kovakuntoisin” titteli. Tiedän, että monissa ihmisissä tämän kyseisen tittelin käyttö tässä tilanteessa varmasti ärsyttää. Joo, en varmasti voittaisi maratoonaria jos juostaisiin pitkää matkaa tai vetäisi enemmän maasta kuin huippuluokan voimanostaja, mutta luultavasti voittaisin maratoonarin jos testattaisiin jotain muuta kunnon osa-aluetta kuin pitkän matkan juoksua jne. CrossFitissa kova kunto määritellään siis sen mukaan, kuka pystyy eri fyysisillä osa-alueilla suoriutumaan tasaisimmin, eli parhaiten. Harjoittelussa pyritään kehittämään kaikkia kunnon osa-alueita, eikä keskitytä esim. pelkkään maksimivoiman tai juoksukunnon kasvattamiseen, ainakaan pidemmällä aikavälillä. En jaksa nyt kirjoittaa tästä aiheesta enempää vaan siirryn eteenpäin!

Haluan myös mainita tässä kohtaa, että kisavalmistelujen suurin pettymys oli ehdottomasti tieto siitä, että viime vuoden voittaja, Essi Koskinen, aikoi jättäytyä pois kisasta. Heti perään kuulin, ettei myöskään Janika Jalonen loukkaantumisen vuoksi pystyisi osallistumaan. Essin ratkaisua kieltämättä ihmettelin sillä hetkellä suuresti ja voisikin sanoa, että olin melkein vihainen asian johdosta. Ymmärrän kyllä, että Essi haluaa nyt keskittyä painonnostoon, mutta olin vaan odottanut kohtaamista niin kovasti! Toivon Essille pelkkää hyvää painonnostokisoihin ja toivon myös, että kohtaamme CrossFit-kisoissa vielä tulevaisuudessa!

Mikä sitten mahdollisti voiton kisoissa? Ensinnäkin, meidän salilla Reebok CrossFit Turussa, on panostettu kilpailupuoleen perus-crossfitin lisäksi. CrossFit-harjoittelu kuntoilumuotona on hieman erilaista kuin kilpailuun tähtäävä harjoittelu. Kuntoilija saa parhaiten tuloksia kun kaikkia osa-alueita pyritään parantamaan tasaisesti pikkuhiljaa, mutta kilpailuun tähtäävässä harjoittelussa on selkeämmät painopisteet harjoittelussa ja volyymikin on vähän kovempaa kuin perustreenajalla. Meidän salilla on kyllä perusohjelmoinnissakin painopisteitä eri harjoitussykleissä, mutta ei niin selkeitä kuin kilpapuolella. Meillä on myös aivan mahtava kisaryhmä, johon kuuluu parisenkymmentä urheilijaa. Yhdessä treenaaminen ja toisten tulokset motivoivat varmasti jokaista eteenpäin. Meidän saliltahan oli aivan älytön edustus Winter War skaboissa kun mukaan pääsi 15 urheilijaa, joten jotain ollaan taidettu tehdä oikein?

Myös urheilutaustallani lienee jonkin verran vaikutusta lopputulokseen. Urheilu on aina ollut tärkeässä ja suuressa osassa elämässäni. Pienestä asti liikkuminen on ollut toiminnallista, on kiipeilty puissa ja tehty kärrynpyöriä kesken pianotuntien… Telinevoimistelun aloitin ihan nappulana ja yleisurheilukisoissakin tuli siinä ohessa käytyä kunnes loukkasin polveni ja vaihdoin voimistelun lopullisesti yleisurheiluun. Hyppylajit olivat suosikkejani, ensin hypin enemmän korkeutta, mutta kun seiväshypystä tuli virallinen naisten laji niin innostuin siitä. Seiväshyppy on teknisesti todella haastava laji ja vaatii monia eri ominaisuuksia, kuten nopeutta, voimaa ja kehonhallintaa sekä rohkeutta. Seiväshyppy kiehtoi nimenomaan monipuolisuuden ja haastavuuden takia. Treeniohjelmaan kuului tekniikkaharjoittelun lisäksi mm. telinevoimistelua sekä nopeus- ja voimatreenejä. Seiväshyppy on siis monilta osin loistava pohja CrossFitiin, mutta muutama heikkous seiväshyyppääjiltä kyllä taitaa löytyä eli hengitys- ja verenkiertoelimistön kestävyys ja maitohaponsietokyky. Nämä ominaisuudet ovat kuitenkin vähän niin kuin CrossFitin suola, metcon-harjoittelussa taistellaan nimenomaan maitohappoja vastaan ja mennään sinne epämukavuusalueelle.

Seiväsurani loppuminen oli monen asian summa, mutta suurin yksittäinen syy oli pelko. Vaaratilanteet kuuluvat lajin luonteeseen ja siksi lajin pariin päätyvät ovatkin tietyllä tavalla vähän “hullua” porukkaa. Putosin Kalevan Kisoissa vuonna 2005 pääedellä kuoppaan kun seiväs pomppasi kuopan takaseinään aiheuttaen vauhdin täydellisen pysähtymisen, jolloin rämähdin kesken hypyn suoraan riman päälle. Rima ei lähtenyt pois kannattimiltaan, joten maan vetovoima lähti vetämään yläkroppaani kohti kuoppaa. Ehdin reagoida ja otin pudotuksen vastaan kädelläni. Fyysisesti selvisin melko pienillä vammoilla, mutta henkiset kolhut olivat suuremmat. Jatkoin lajin parissa vielä tämän jälkeen, mutta jotain oli muuttunut. En enään uskaltanut hypätä isommilla seipäillä, joiden käyttöä paremmat tulokset olisivat vaatineet.

Lopulta seiväshyppy jäi pikkuhiljaa taka-alalle. Jatkoin treenailua punttisalilla ja juoksin paljon, mutta kilpailuhenkisenä ihmisenä tavoitteeton treenaaminen tuntui tylsältä. Sitten löysinkin uuden innostuksen kohteen, nyrkkeilyn. Kävin ensin kuntonyrkkeilyssä ja ajauduin lopulta kilpanyrkkeilypuolelle. Lopetin samaan aikaan punttitouhut kuin seinään, koska jatkuva penkkaus oli jäykistänyt yläkroppani ja nyrkkeilyssä piti olla nimenomaan rento. Kilpanyrkkeilyssä pitää olla hyvä kunto ja treeneissä tulee intervallitreeniä sparrienkin muodossa. Lisäksi lajin luonteeseen kuuluu painon jatkuva tarkkailu, joten jokapäiväiset aamulenkit tulivat tässä vaiheessa tutuiksi. Aloitin nyrkkeilyurani Kauhajoelta, jossa nyrkkeilijät treenasivat osittain yhdessä vapaaottelijoiden kanssa ja salin menestynein vapaaottelija oli käynyt Jenkeissä treenaamassa ja oli ilmeisesti tutustunut myös CrossFit-tyyppiseen harjoitteluun siellä. Meillä oli siis treeneissä mukana CrossFit-henkisiä kuntotreenejä, jotka olivat mielestäni ihan älyttömiä silloin… Ensimmäisen nyrkkeilymatsini otin muuten sarjassa 64kg, josta kuihduin lopulta 55 kiloiseksi. Juoksuinnostus meni vähän ehkä överiksi, jonka huumassa kävin jopa piirinmestaruusmaastoissa juoksemassa ihan hirveällä reitillä 4km n. 16 minuuttiin.

Nyrkkeilyinnostus hiipui pikkuhiljaa mm. sparrikavereiden puutteen takia. Lopulta loukkasin myös polveni painitreeneissä ja sen jälkeen tuli vielä solisluuvamma. Vammoja kuntouttaessa kävin myös treenailemassa CrossFit-salilla, koska poikaystäväni on yksi salin omistajista ja asumme ihan salin vieressä. Tein yleensä omia treenejäni, koska pidin CrossFittiä ihan hulluna touhuna. Vanhana yleisurheilijana olin vakuuttunut, että osaan rinnallevedot yms ihan täydellisesti ja ajattelin, että randomien treenien hatusta vetäminen on ihan hölmön hommaa. En siis tässä vaiheessa ihan tajunnut, mistä CrossFitissä oli kyse 🙂 Jossain vaiheessa aloin kuitenkin ymmärtämään CrossFitin ideaa paremmin ja huomaamatta teinkin jo metcon-treenejä silloin tällöin. Kesällä 2012 kuulin Ruotsissa syksyllä pidettävistä kisoista ja yhtäkkiä olinkin tehnyt päätöksen, että lähden kisaamaan.

Loppu onkin sitten historiaa: CrossFit vei tytön mennessään. Matkan varrella on tullut monia oivalluksia ja mielipide CrossFitistä on muuttunut ihan totaalisesti. Huomasin muuten myös melko nopeasti, että mm. rinnalleveto- ja tempaustekniikkani olivat aivan surkeita ja vaikka aluksi olin sitä mieltä, että kyykkyynmenokin on minulle fyysisesti täysin mahdotonta jäykän nilkan takia, niin mikään ei olekaan mahdotonta kun asioiden eteen tekee töitä. Liikkuvuustreenillä saa ihmeitä aikaiseksi! Juoksulla sulatetut lihaksetkin on saatu pikkuhiljaa takaisin ja nyt painoluokkakin on siirtynyt takaisin nyrkkeilyn lähtökuoppiin.

Loppusuoran lennokas askellus ja taustalla mahtava yleisö!

Tässä kohtaa pahoittelen edellä olevaa ylipitkää liirumlaarun-selostusta urheilutaustastani, mutta en nyt vaan osannut tiivistää asiaa paremmin! Jos nyt mennään kuitenkin takaisin asiaan eli viime lauantaihin niin en voi olla hehkuttamatta tapahtuman tunnelmaa ja yleisöä. En ole ikinä, en siis ikinä, ollut tapahtumassa, jossa olisi ollut niin mahtava yleisö kuin mitä Winter Warissa oli! Mainittakoon vielä, että matkan varrelle mahtuu mm. yli 10 Kalevan Kisat ja useita Ruotsi-Suomi maaotteluita. Oli hienoa, kuinka vahvasti yleisö eli mukana jokaisen urheilijan suorituksissa. Kannustus oli jotain aivan käsittämätöntä ja se antoi todella paljon voimaa suorituksiin. Itse huomasin lauantaiaamuna, että vaikka periaatteessa olo oli edellisillan soudusta huolimatta hyvä, niin sykkeeni pomppasi kattoon ihan pienestä ja muutenkin oli hapokas meininki. En ollut siis saanut yöllä oikein nukuttua kun sykkeet huiteli illallakin katossa. Tuntui, etten ollut palautunut soudusta.

Lähdin vähän sekavin ajatuksin tekemään päivän lajeja ja ajatuksena oli, että yritän säästellä niin paljon kuin mahdollista, että jaksan vetää kaikki lajit kunnialla läpi. Yleisön tuki antoi niin paljon voimaa, että löysästä olosta huolimatta sain ihan hyviä suorituksia aikaseiseksi. Suurin vaikutus yleisöllä oli ehdottomasti Snatch Ladderissä, koska ajatukset nostojen väillä harhaili pahasti. Tekniikka oli ihan hakusessa, tein nostoja puoliraakana ties mihin asti ja mielessäni panikoin ja ihmettelin, että mitä helvettiä oikein tapahtuu. En ollut varma saisinko edes 60 kiloa ylös. Yleisö eli kuitenkin niin vahvasti mukana nostoissa, että pistin autopilotin päälle ja annoin mennä. Nostot onnistuivat kerta toisensa jälkeen ja kun viimeiset nostot tehtiin vielä ihan meidän salin mahtavan kannatusjoukon edessä niin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin temmata paino ylös! Eli vielä kerran kiitos yleisölle!

Itse kisalajeista ja lajisuorituksista olisi vielä paljonkin sanottavaa, mutta niin kuin alussa jo totesin, niin säästän kommentit niistä toiseen kirjoitukseen. Muuten tästä jutusta ei tule loppua ikinä… Vielä kerran iso kiitos kaikille kannustajille ja onnittelijoille!

Palkintojen jako